Heipä hei!

Tiedättekö kun tulee se tunne, että kaikki  kaatuu niskaan ja alat miettimään, "Miten hitossa mä selviin?". Mietit hetken ja muistat kuinka vapauttavaa oli kirjoittaa kaikki ne ajatukset joita et voinut sanoa tai huutaa kotonasi, oksentaa niitä vaan jonkun ohikulkijan päälle tai et halunnut vaivata niillä läheisiäsi. Mä tiedän! Ja kun se tunne tulee niin ahdistus on huipussa, mutta tällä kertaa hyppäsin tilanteen herraksi ja otin läppärin kouraan ja päätin avata näin parin vuoden jälkeen taas blogini. 

Luin hetken vanhoja postauksiani ja tulin siihen tulokseen, että aloitan ns. puhtaalta pöydältä. Mun elämä on muuttunut kahdessa vuodessa niin paljon, että tässä on vaan parempi jättää se vanha blodi menneisyyteen ja katsoo vaan tulevaan. 

Mä oon tällä hetkellä täynnä turhautuneisuutta. Oon 2 viikkoa ollu himassa sairaslomalla, koska olin lievässä auto-onnettomuudessa. Kivut on jatkuvat niskassa ja hartioissa, mutta kun en kuulu siihen ihmisryhmään joka valittaa kivusta niin monikin lähipiirissäni ajattelee ettei niitä ole. Oon siis tästä aamupäivästä tuhlannut viimeisen tunnin ainakin miettiäkseni sitä, että jatkanko vaan näin ja annan ihmisten pitää omat ajatuksensa ja oletuksensa vai muutanko toimintaani ja alan makaamaan sohvalla parkuen kivusta ja valittamaan somessa siitä kuinka paskaa elämä on tämän helvetin niskan kanssa?

Mua huvittaisi myös kovin päästä näiden ihmisten pään sisään, jotka muodostavat asioista kuvan kuulemalla vain toisen puolen version.
Mä voin kertoa ystävilleni kuinka olen kodin valkotornaado ja hoidan kaiken; eläimet, lapset ja kodin sekä samaan aikaan jaksan olla mitä mahtavin avovaimo ja sitten voin heille haukkua kuinka patalaiska mies mulla on, joka ei tee ikinä mitään ja vaan möllöttää... mutta kun mun ei kannata!!! Sillä he tuntevat mut ja osaavat myös ajatella asian toisen puolen ja muistuttavat siitä kuinka ärsyttävä osaan olla, kuinka rasittavalta kuulostan kun mua jokin vaivaa enkä osaa tuoda sitä julki asiallisesti sekä kuinka rasittava olen omien ihanien päätösteni ja mielipiteideni sekä periaatteideni kanssa.
He eivät lähde mukaan haukkumaan tai arvostelemaan sitä onko mieheni oikeasti se patalaiska möllöttäjä vaan pyytävät katsomaan asiaa monelta kannalta sekä menemään itseensä.
Toisin kuin jotkut... mua niin nyppii tämä asia! Siis miten voi olla niin kapeakatseista väkeä, että kun heidän tuttu, lapsi, ystävä, työkaveri, pomo tai ihan kuka hemmetti tahansa kertoo kuinka paskaa elämä on kun esim. puoliso ei tee sitä tätä tai tota niin tämä kapekatseinen kansalainen lähtee voivottelemaan ja paapomaan kuinka rankkaa tällä kyseisellä itsesäälissä kylpevällä ihmis raadolla on. 

UGH! Olen puhunut.

Tälläinen kevyt avaus blogilleni, mutta tätä tämä tulee olemaan... Mä en lupaa ruusuisia tarinoita siitä kuinka ihanaa elämä on ja kuinka upea meidän perhe on sekä kuinka rakastamme toisiamme. Mä halusin perustaa tän just tätä varten. Sillon kun mulla on asiaa niin mulla on se paikka minne voin tulla sen kertomaan. Mulle on se ja sama lukeeko mun blodia 1 vai 10 vai 100, koska mä kirjoitan tätä oikeasti itseäni varten. Olen toki mitä onnellisin jos joskus joku ottaisi kantaa asioihin, koska asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on jotain ylitsepääsemättömän hulppeaa!

-dulli